sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Ajopelosta ja itsensä voittamisesta

Sain ajokortin vasta muutama vuosi sitten, noin nelikymppisenä. Ensimmäisen vuoden aikana tuli ajettua jonkin verran, mutta en koskaan alkanut pitää ajamisesta ja lisäksi pelkäsin sitä kuin ruttoa. Joka kerta kun piti lähteä ajamaan, jouduin tappelemaan itseni kanssa ja käyttämään itseäni kohtaan henkistä väkivaltaa - tai sitten luovutin ja annoin mieheni ajaa.

Niinpä lopulta viimeisen parin vuoden aikana on tullut ajettua vain muutaman kerran, ja kynnys ajamiseen on noussut tietysti aina vain korkeammaksi. Yhdessä vaiheessa ostin automaattivaihteisen autonkin ja heti ensimmäisellä ajokerralla ihastuin kyllä ikihyviksi ajamisen helppouteen. Mutta sitten se auto ei ollut vähään aikaan käytettävissä, ja kun aikaa kului, kynnys ajamiseen jopa sillä autolla nousi huippuunsa.

Nyt oli mennyt jo reilu vuosi, että olin ajanut vain kerran viime kesänä. Olin tässä jo pitkään suunnitellut, että alan uudestaan "harjoitella" ajamista. Mutta kun lopulta (eilen) tuli eteen se päivä, jona oli tarkoitus lähteä, en pystynytkään!! Ahdisti niin kamalasti! Ajamiseen on minulla liittynyt pelon lisäksi muutenkin yleinen vastenmielisyys ja motivaatiopula. Siis varsinainen ongelmavyyhti. Eli se siitä. Peruin ajamaan lähtemisen ja heti helpotti! Ajattelin, että ehkä ajaminen ei vain ole minun juttuni ja antaa olla.
Mutta tänään, kun päivää oli jo vähän kulunut ja olin sopivan leppoisassa mielentilassa, sanoin miehelleni, että jos nyt heti lähdetään (ennen kuin ehdin alkaa ahdistua), niin voisin vaikka ajaa. Eli tavallaan tein "yllätyshyökkäyksen" pelkoa päin, ennen kuin pelko ehti hyökätä minun kimppuuni. En antanut sille aikaa iskeä. Hieno juttu! Mehän lähdimme aivan viivana. Kävimme 40 kilometrin päässä kahvilla ja vähän shoppailemassa (löysin sieltä tuon hauskan parkkikiekonkin, joka sopii minulle ainakin tekstin osalta!). Ja sitten takaisin. Sain ajaa reilut 80 kilometriä.

Ja miten meni? Siis paremmin kuin hyvin! Muistui mieleen se automaattivaihteisella ajamisen hauskuus!!! Minä nautin ajamisesta - siis minä!!! Ehkä sittenkin vielä hurahdan tuohon kammoamaani ajamiseen, kun on sentään nuo ihanat automaattiautotkin keksitty. Nyt on intoa ajella jatkossa enemmänkin - ja ehkä uskaltaudun vielä yksinkin liikenteeseen, kun tähän mennessä minulla on melkein aina pitänyt olla joku apukuski mukana henkisenä tukena...

Paluumatkalla muuten tapasin jopa voittajani tuossa tien tukkona olemisessa. Itse asiassa itselläni meinasi väkisin mennä ylinopeuden puolelle, vaikka yleensä ajan rajoitusten mukaan. Mutta siellä oli joku vanha mies, joka ajoi kuuttakymppiä pitkät pätkät... että on niitä hitaampiakin kuin minä!
Loppuun vielä ajatus yhdestä kirjasta, jota luen tällä hetkellä. Luen kirjaa burmalaisesta Aung San Suu Kyista, ja siellä kerrottiin, että hän on aina suhtautunut pelkoon uhmaamalla sitä (eli ei pakenemalla niin kuin minä puolestani olen mielelläni tehnyt!). Ja pelon uhmaamista hän on vainottuna oppositiojohtajana tarvinnutkin. Jo lapsena, kun hän pelkäsi pimeää, hän ei suinkaan mennyt peiton alle piiloon, vaan nousi ja meni pimeään kellariin ja istui siellä niin kauan, että tottui pimeään ja koki hallitsevansa sitä! Siis wau! Mikä asenne. Ehkäpä siis minunkin kannattaa nyt jatkaa tuota ajamista mahdollisimman paljon, että totun siihen ja alan hallita sitä... ja tämän päivän perusteella alku vaikuttaisi ihan lupaavalta!! :)

2 kommenttia:

  1. Minullakin oli monta vuotta etten ajanut juuri lainkaan. Nyt on onneksi virinnyt se ajotouhu taas, että voi lähteä itsekseenkin johonkin. Tuo olikin sulla erittäin mainio veto, tuo yllätyshyökkäys:) Onneksi teillä oli niin hyvä lähtövalmius, ettei pelko ehtinyt kimppuusi. Mitenkähän paljon sitä voisi itsekin soveltaa tuota menetelmää erinäisiin omiin pelkoihin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se tosiaan on ajamisen hyvä puoli, että pääsee itsekseenkin johonkin. Siitä yllätyshyökkäyksestä: sanotaanhan sitä, että hyökkäys on paras puolustus! Näköjään sitä voi käyttää pelkojenkin kanssa :)

      Poista